MUUTIN!

MAIJJA löytyy TÄÄLTÄ.

Katselee huonettaan kuin aikeissa palata.
Valoisa kevätaamu lumikuun puolessa välissä
tuuli kävelee seinälautojen raoista
humisee pirtistä pirttiin.

Sinitaivas kääntyy lattiaksi
nostaa kalliolta syliinsä
kantaa, kuljettaa
kuin lasta.

Pohjalla kimmeltää tämän hetken valo.


(Runoiltu maaliskuussa 2008, lähtötunnelmaa jo silloin.)

Nyt hiljaa kun tapahtuu.

Shhh...

...palaan pian uusin kuvioin!

Hiphip Hurraa!

Tänään tuli tekstari, jossa minun kerrottiin olevan tervetullut yksiin pääsykokeisiin. Jejee! Vielä odottelen josko saisin kutsun kolmeen muuhunkin hakemaani. P I R I S T Ä V Ä Ä ! Varsinkin sen kaiken ennakkotehtäviin nähdyn vaivan, valmistumisstressin, muuton... jälkeen.

[yhdenlaisen omakuvan palanen]

Minut on hylätty.

Kävin torstaina oletettavasti

ja toivottavasti

viimeistä kertaa Heitteillä. Olin kaupungissa hoitamassa gradu-asioita, kävin samalla kurkkaamassa postilaatikkoon ja sisällekin. Talo oli tyhjä. Ei huonekaluja, ei jaloissa kiehnäävää kissaa, ei puiden rasahtelua pesässä. Oli outo haju; Heitteillä haisi vanhalta talolta, sellaiselta ummehtuneelta vintiltä. EI KOSKAAN ENNEN haissut tuollaiselta!

Olin muuttanut pois kuusi päivää aiemmin, ja tuntui kuin olisin ollut jossain surullisessa vieraassa talossa. Kurkistelin vähän sinne ja tänne, eikä tuntunut juuri miltään. Istuin hetken, mutta sitten juolahti mieleen, että mitäs minä tässä istun. Koko kaupunki tuntui oudon vieraalta! Asuin siellä 4 vuotta, mutta yhtäkkiä minut oli kuin puklattu ulos. Koululla käydessäkin piti hetki miettiä: missäs täällä olikaan vessa? H A L O O. Koko päivän mieltä vaivasi höhlä olo, joka kotimatkan aikana vaihtui ensin surumieleksi, sitten helpotukseksi.


Minä pidin ja pidän siitä kaupungista, voisin mielihyvin palata joskus vaikka ikiajoiksi, mutta nyt taisi olla liian varhaista.

Olisi pitänyt odottaa edes yksi täysi viikko.

Ehkä selkänsä kääntävä, kolkko vastaanotto oli talon tapa heittää hyvästit? Tai sitten se sanoi, että menehän nyt jo - onhan tämä nähty.

Hei hei sitten, ihana koti.

Oodi Viena K:lle

Kaksi runoa,

ensimmäinen toukokuulta 2007
jälkimmäinen toukokuulta 2008.

(!!! Katsokaa nyt mikä meininki tuossa kuvassa!!! Viena, oot parasta hassuttelu seuraa, tai silleen et hei vaan * hui okei kaikki on vaan ihan okei moi! Terkkui Piukkerilt sinne Hietsuun.)

Kaltevan lattian 1

Rosoisen elon, kaltevan lattian,

ruuanlaiton ja kiehuvan kattilan,

kylmän suihkun, kissan,

puun kannon, aamupissan,

minä sytyttämässä pesää,

odottamassa kesää,

ja saunan löylyn hämärän,

yön kähmän, aamun kämärän,

hiljaisen huopaisen oven,

entisessä elämässä olleen loven,

roudan nostaman kuistin,

dementian ja huonon muistin,

imuroinnit, aukaisut pellin,

liitutaulussa viesti hellin,

eteisen komeron, vintin kolinan,

viimeisten lämpimien solinan

kun katoavat uumeniin,

alas alas viemäriin,

nämä muistan, myös keltaisen,

synkän, yksinäisen,

jonne eloa, väriä, valoa,

huurteista aamunkajoa

minä asumaan jäin

- yllättäin-

ja seuraakin sain

kun sinne kissan hain,

nivalalaisen, navettamaisen,

diivan kissanaisen,

sen muistan ja naurattaa,

ei voisi edes aavistaa

että punaviini, tee ja maito

kissan korvat, kuuntelemisen taito

elämästä elämää tekee,

ja muistan kotimatkat, naapuritalot,

tarkoin säästetyt koivuhalot,

vieraskirjaan kirjatut sanat,

puhutut lauseet, syödyt munat

ja ne lättykestitkin ja synttärikiisselin,

pitämättä jääneen kuutamolla-pelin,

kuiskaukset illalla lävitse huovan,

kynttilän tunnelmaa tuovan,

keltaisen talon

lumoavan valon

ja sen halun olla elossa nyt,

yksinkertaisesti heitteille jättäytynyt,

väkevä tuulten koettama kivi

elämä muovaisi rivit

minut

ja kaiken lisäksi minä muistan sinut.

Kaltevan lattian 2

Entä evakkosiskot, muistatko heidät?

Inkerin ja Vienan

– siis meidät –

entä muistatko mitä on olla

omalla kartanolla,

olla oman taivaan alla,

olla varpaat kaltevalla lattialla,

olla joka ilta yökylässä toisillaan,

olla kotileikkejä kodissaan.

Olla missä helvetissä milloinkin

ja hassutella vielä silloinkin

kun on itkua auringon valossa;

viimeinen päivä tässä talossa.

Muista.

Vain kolme minuuttia runoon tarvitaan
ja kyllä me vielä tavataan!

J O T A I N, osa 2

Jotain on nyt kyllä jäänyt kertomatta...

Se talo, josta tämä blogi löyhästi kertoo, tyhjentyi asukkaistaan toissa päivänä.

Viena K:ta kutsui maailma, minua toisen kaupungin koti. Piun uudesta kodista kerroinkin jo aiemmin. Evakkosisaruus Heitteille jättäytyneiden hotellissa oli sidoksissa opintoihin; tarvittavat opintoviikot alkavat olla kasassa, gradut kansissa ja maturiteetit kirjoitettuna. Viena Karjalainen ja Inkeri Suomalainen (alias Maijja) pakkasivat kapsäkkinsä kipein mielin.

TAMMIKUU 2007

TOUKOKUU 2007

TOUKOKUU 2008

Ihanat ajat unelmien kodissa ovat siis takana - miten käy blogin? Eihän tätä v o i lopettaa! En vain osaa päättää jatkaako täällä uusin nimin ja ideoin, vai perustaako rinnalle uusi? Se selvinnee kohta. Muutama päivä taitaa mennä miettiessä!

Ottaa aikansa tottua tähän talottoman elämään.

J O T A I N, osa 1

Nyt on sattunut "jopas nyt jotakin" -asioita. Paljon. Siitä hiljaiselo!

Melkoinen näky odotti minua Heitteillä viime sunnuntaina:

tavarat kannettu ulos
ikkunat irti / repsallaan
matot kuraisia ja sikinsokin
verhot pois ikkunoista
vaatteet pois kaapeista, naulakoista ja hyllyistä
täkit ja viltit siellä täällä
...

Ja se HAJU!
S a v u n h a j u .

Kaikkien aikojen harvinaisimmat vieraat jäivät minulta näkemättä...

Sadun nimi on

Savikko ja S E I T S E M Ä N palomiestä.

(Joo-o, nyt kalpeni ihrakuoriaisetkin tämän harvinaisuuden rinnalla!)

Onneksi meillä ei palanut, mutta hormissa oli jonkinlainen ilmalukko ja talo täyttyi savulla. Ensimmäisenä paikalle oli marssinut kartanon poikki entuudestaan tuntematon mies tutustumisrepliikkinään: "Älä pelkää, minä olen palomies." Tarinan seuraavat vaiheet:

kaksi paloautoa ja seitsemän palomiestä,

ikkunat veks,

tavarat ulos,

talon tuuletusta useita päiviä,

kolmannen kamarin lattialla nukkumista,

pyykinpesemistä konekaupalla,

ja lopulta selviytyminen.

Se on ohi! Enää ei haista savulta.